Siinä Lapikas-Jaakkoo istui ajatuksiinsa vaipuneena. Yhtäkkiä hän häki edessään jäniksen. Se oli suurempi kuin mikään hänen ennen näkemänsä jänis. Se tuntui suurenevan kuin itsestään samalla, kun sen ilme vaati Lapikas-Jaakkoa lähtemään mukaansa. Jänis ei sanonut mitään, mutta se vain tuijotti kosteilla, jotenkin surumielisillä silmillään vaativasti Jaakkoa suoraan silmiin. Jaakko ei voinut vastustaa kiusausta vaan päätti vastata jäniksen kutsuun. Hän asteli jäniksen luo ja hyppäsi ketterästi sen selkään. Jäniksen suurista korvista hän sai pidettyä hyvin kiinni, kun se lähti loikkimaan ilmojen halki.
Jäniksen vauhti kiihtyi kiihtymistään ja Jaakolla oli vaikeuksia pysyä sen selässä. "Hiljennä!", huusi Jaakko. Aluksi mukavalta tuntunut matkanteko muuttui koko ajan pelottavammaksi. "Hiljennä! Kuuletko?!" huusi Jaakko jo lähes epätoivoisena. Mutta jänis jatkoi viilettämistään aivan kuin ei olisi kuullut mitään.
Jaakon tajunta hämärtyi pelosta. Lopulta hänen ainoaksi tehtäväkseen, minkä hän kykeni ymmärtämään ja tekemään, jäi pitää rystyset valkoisena kiinni jäniksen korvista ja pysyä kyydissä. Jänis laukkoi ikuisuudelta tuntuvan ajan mutta äkkiä se pysähtyi.
He olivat saapuneet meren rantaan. Jaakko laskeutui helpottuneena jäniksen selästä. Ilman minkäänlaista varoitusta jänis muuttui kuin taikaiskusta ahavoituneeksi, karskiksi merenkävijäksi. Hänen suupielessään killui täsmälleen samanlainen piippu, mitä Jaakko itsekin poltteli pirtissään. Merenkulkija esitteli itsensä Rurik vonneguttilaiseksi.
Laiturissa miesten silmien edessä oli kiinnitettynä upeaakin upeampi viikinkialus. Siinä oli veistettyjä koristeellisia yksityiskohtia, joiden kauneus hiveli Jaakon sielua. Suutarimestarina hän kyllä tunnisti taidokkaan käsityön ja osasi antaa sille arvoa.
Jaakko tunsi heti alusta asti voimakasta luottamusta tätä nöyrää merenkulkijaa kohtaan. Aivan kuin he olisivat vanhat tutut, jotka tapaavat vuosien jälkeen. Kun Rurik kutsui hänet alukseensa, Jaakko vastasi enemmän kuin mielellään kutsuun myönteisesti. Miehet astuivat laivaan.
Itsestään laiva irtosi laiturista ja lähti purjehtimaan kohti auringon laskua. Aallot heiluttivat alusta välillä hiljalleen, välillä voimakkaammin. Keinunta oli miellyttävää ja sai Jaakon tuntemaan itsensä uneliaaksi. Pian hän vaipuikin syvään uneen.
Keinutuolin keinunta loppui hiljalleen. Lattialankut lakkasivat narisemasta. Piippu roikkui edelleen toisessa suupielessä.
Heräsin aatoksistani. Katselin kädessäni olevaa valokuvaa isoisästäni. Saatoin haistaa hänen piippunsa tuoksun. Laskin kuvan takaisin ruusupuiseen korurasiaan ja suljin kannen. Tunnustelin sormillani rasian taidokkaasti koristeltua kantta. Kiersin pienestä avaimesta lukitakseni rasian. Seisoin yhdeksänruutuisen ikkunan edessä ja katselin auringon viimeisiä säteitä puiden latvojen yllä. Tunsin syvää kiitollisuutta omaa olemassaoloani ja esi-isieni elämää kohtaa.
***
Tehtäväksianto oli kirjoittaa novelli. Ainoa etukäteen annettu tieto oli päähenkilön ammatti, jonka sai valita 5-6 ammatin joukosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti